Kettutyttö kummituskartanossa

Sammatissa sijaitseva Eeva Joenpellon kirjailijakartano sai kaksi ja puoli vuotta sitten asukkaakseen kirjailija Katja Ketun. Tämä 33-vuotias rakkauteen uskova punkkari synnytti kartanossa Lapin sotaan sijoittuvan menestysromaanin, Kätilön, kirjan kauan vaietusta aiheesta.

Teksti Piritta Porthan
Kuvat Timo Porthan

Sotakätilön rakkaustarina. Katja Ketun tunnetuin työ on viime vuonna ilmestynyt Kätilö – vuoden 1944 jatko- ja Lapin sotaan sijoittuva romaani. Kätilöä ylistävät niin lukijat kuin kriitikotkin, se palkittiin Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnolla, ja romaanin käännösoikeudet on myyty kymmeneen maahan. Kirja on ehdokkaana myös Runeberg-kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Voittaja julkistetaan 5. helmikuuta.

Kätilö kertoo lestadiolaistaustaisen suomalaiskätilön ja natsi-ideologiaan kasvaneen saksalaisen SS-upseerin rakkaustarinan. Kirja pohjautuu tositapahtumiin, joihin Ketullakin on omat juurensa: rovaniemeläisenä hän leikki jo lapsena sodasta jääneissä bunkkereissa piikkilanka-aitoja ja maahan haudattuja peltipurkkeja ihmetellen. Oma pappa oli katsomassa, kun Lappia poltettiin, ja Kettu on saanut myös lukea mummonsa sota-aikaisia kirjeitä.
– Ilman pappani ja mummoni kertomuksia tuskin olisin kirjoittanut Kätilöä, Kettu sanoo.

Kätilön pohjaksi Kettu luki tuhat sotakirjaa, katsoi dokumentteja ja tutki Kansallisarkistossa sota-ajan rakkauskirjeitä. Ennen julkaisua hän luetutti Kätilöä arkeologeilla, historiantutkijoilla ja luottolukijoillaan.
– Yksi luottolukijoistani sanoi, että kirjassa on aika paljon seksiä, Kettu hymyilee. Mie vastasin, että siinä on aika paljon rakkautta.

Vaiettu aihe. Suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden rakkaustarinoissa Kettua hämmensi aiheen vaiettu luonne. Edelleen on häpeällistä myöntää olevansa saksalaisen isoisän lapsenlapsi.
– Lapin poltosta kyllä puhutaan, ja lappilaismiehet tarjoavat vieläkin saksalaisturisteille tulitikkuja kysyen ”Laitetaanko taas palamaan?” Kettu sanoo. Vaietumpi aihe on suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden suhteet. Näiden naisten suurin synti oli rakkaus, mutta heitä pidettiin vakoojina ja maanpettureina. Sodankin keskellä ihmisellä on kuitenkin oikeus rakkauteen.

Monet vanhemmat ihmiset ovatkin olleet helpottuneita siitä, että Kätilön myötä aiheesta saa vihdoin puhua. Ketun jaloissa olevat villasukatkin kutoi hänelle tuntematon mummo, joka toi ne kirjakaupan signeeraustilaisuuteen.

Sali on valtava. Mikä sopii Ketulle.
– Kerrankin on ollut tilaa! Levitin Kätilön luvut salin lattialle ja pelasin niillä Tetristä. Sain hahmottaa konkreettisesti, missä kohdassa kirjaa mikäkin tapahtuma on.
On hiljaista ja rauhallista. Mikä sopii Ketulle.
– Teen töitä öisin. Helsingin Kampissa asuessani maailma heräsi, kun en ollut itse vielä mennyt edes nukkumaan. Täällä säilytän oman rauhani myös silloin, kun on kesävieraita. Menemme uimaan jonossa kuin ankkaperhe, mutta kun kirjaston ovi menee kiinni, sinne ei tule kukaan.

Kaupunkiin Kettu ei kaipaa, vaikka Sammatti-Helsinki-väliä tuleekin ajettua, ja Eirasta löytyy oma asuntokin merinäköalalla.
– Kaupungissa pääsee elokuviin ja uimahalliin, mutta Sammatissa on koti. Täällä voin sienestää ja käydä mummojen kanssa mehuasemalla mehustamassa pihapuista keräämiäni omenoita. 

Punkkia ja Sorsakoskea. Sitten Kettu vetää kumisaappaat jalkaan ja takin päälleen, sillä kiipeämme kartanon kylmillään olevaan yläkertaan. Siellä ovat sulassa sovussa romanttinen kesäkammari, täytetyt linnut, Joenpellon metsästysaseet, Ketun kuntoilustepperi (joka odottaa käyttäjäänsä), televisio ja Aku Ankkoja. Joenpelto jätti kartanon kalustettuna, mutta kirjailijat saavat tuoda mukanaan myös omat tavaransa.

Alakertaan palatessamme Kettu tarjoaa meille tupakeittiön pirttipöydän ääressä teetä ja laittaa musiikkia soimaan. Mitä ihmettä – Topi Sorsakoskea? Eikö tässä puhutakaan punkkarin kanssa, joka laulaa raivolla ensi keväänä levyttävässä Confusa-punkbändissä?
– Kuuntelen punkkia, mutta tänne Sorsakoski sopii jotenkin paremmin, Kettu hymyilee.

Tärkeintä on kirjoittaminen. Katja Kettu luo animaatioita, käsikirjoituksia ja kolumneja. Hän myös opettaa kirjoittamista ja työstää Kätilöstä näytelmä- ja elokuvakäsikirjoitusta. Kaikkein tärkeintä on kirjoittaminen. – Mie olin joskus kaupan kassalla töissä ja olin siinä tosi huono. Välillä tietysti käy mielessä, että onko tässä mitään järkeä. Kun Rovaniemellä käydessäni kymmenen kaveria soittaa ja pyytää juhlimaan, mie jään paukuttamaan novellia. Mutta on tässä paljonkin järkeä. Sen järjen Kettu tiivistää blogissaan näin: ”Saan asua Sammatissa ja tehdä sitä mitä eniten rakastaa, eli kirjoittaa. Elää sillä mitä eniten rakastaa. Siinä jäävät syöminen, juominen ja naiminen pahasti jälkeen.” Nyt Ketulla on työn alla antologia naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta vallankäytöstä. Kirjoittajiksi Kettu on itsensä lisäksi saanut sellaisia tekijöitä kuin Riikka Pulkkinen, Johanna Sinisalo ja Rosa Liksom. Samaa aihetta hän on aiemmin käsitellyt animaatiossaan Easy writer.

Seksuaalinen vallankäyttö on aiheena vakava, mutta antologian nimi hulvaton Pimppini on valloillaan. Nimi pohjaa vanhaan vienankarjalaiseen kansanlauluun, jota kuvaa Hanneriina Moisseisen kankaaseen käsinkirjoma sarjakuva. Kettu levittää kankaan meille lattialle nähtäväksi.
– Erityisen kauniita tässä ovat ruusut, hän sanoo ja silittää kirjottuja ruusuja. Ja tietysti nämä niissä olevat pimpit.

Seksuaalinen vallankäyttö ei ole ainoa Ketulle tärkeä yhteiskunnallinen teema. Kettu on sielultaan kettutyttö-feministi ja ihmisoikeuksien ja oikeudenmukaisuuden puolustaja. Kasvissyöjäkin hän on ollut jo kolmetoistavuotiaasta.
– Yhteiskunnalliset teemat purskahtelevat esiin taiteessani. Kun minulla kirjalijana on mahdollisuus vaikuttaa, niin miksi ei?

Ekologisuuskin koskettaa, mutta sen suhteen Kettu tuntee piston sydämessään.
– Minulla on kartanon lämmityksen takia varmasti melkoinen hiilijalanjälki.

Lappilainen, suomalainen. Kettu on matkustellut paljon. Venäjällä hän osallistui rauhankulkueeseen vahingossa vääränvärisessä mekossa, ja oli satelliittikuvin kuvatussa kyyhkynvalkoisessa kulkueessa punaisissaan kuin veriläiskä. Afrikassa Kettu perusti paikallisten kanssa bändin, joka kiersi ympäri Beniniä. Lontoossakin hän on asunut, ja Tallinnassa.

Suomalaisuudestaan Kettu on ylpeä, vaikka ei koekaan sen tekevän meistä muita parempia. Kettu arvostaa suomen kieltä, kulttuuria ja sarkastista huumoria, eikä hän säästynyt liikutuksen kyyneleiltä jääkiekon MM-voittojuhlahumussakaan. Juroiksi haukkuminen pistää vihaksi. Tärkeitä ovat myös puhdas luonto ja hiljaisuus.
– Italiassa matkustaessani ymmärsin, miten ainutlaatuisia Suomen metsät ovat. Italiassahan puistot ovat kuin roskakoreja. Jokamiehen oikeudet ovat myös Suomessa ihan omaa luokkaansa – toisin kuin esimerkiksi Englannissa.

Erityisesti Lapissa isänmaallisuus iskee Ketulle pintaan. Se näkyy Kätilön lisäksi myös hänen muissa teksteissään: esikoisromaanissa Surujenkerääjä matkataan pohjoisesta etelään, ja sitä seuranneessa Hitsaajassa yksi päähenkilöistä on inarilainen. Lappilaisuus määrittääkin Ketun identiteettiä edelleen, vaikka hän muutti etelään jo 13 vuotta sitten.
– Lappilaiset tulevat helposti sanalle ja auttamaan. Siellä ollaan myös suorapuheisempia kuin Etelä-Suomessa, kysytään heti, että ”Kenenkäs tyttöjä sie oot?” Kerran kun hytisin Saariselän pakkasessa koiran lukittua vahingossa auton ovet, tutuntuttu lukkoseppä tuli Ivalosta asti avaamaan ne ilmaiseksi.

Ketun kirjoittama suomen kieli on huikeaa. Suomi onkin hänelle niin rakasta, että seuraavan romaanin pohjaideaksi muotoutui kieli ja identiteetti.
– Suomen kieltä luodaan aktiivisesti, toisin kuin esimerkiksi viroa, jossa on paljon anglismeja. Meillä on esimerkiksi ”sähköposti”, virolaisilla ”e-mail”. Olisikohan kielemme säilynyt, jos olisimme päätyneet Neuvostoliiton huomaan?

Kettu hymyilee vielä kameralle pienen houkuttelun jälkeen, mutta sitten hänen on lähdettävä hakemaan pikkusiskoaan tieliittymästä. Hyvästelemme siis Ketun ja kummituskartanon.
– Varokaa, ettei auto juutu pohjasta kiinni pihatien isoon kiveen, Kettu huikkaa vielä ovelta. Mutta jos juututte, pyydän naapuria vetämään teidät traktorilla irti.