Suomalaisen on helppo lähestyä ryijyä. Se ei pelota. Kodinomaisen seinävaatteen äärellä voimme rentoutua, sanoa siitä mielipiteemme. Seinäryijy on visuaalisen ja kerronnallisen kulttuurimme voima, se on jotakin aivan omaa. Siinä on jotain samaa levollisuutta kuin Suomen 1800-luvun taiteen kultakauden merkkiteoksissa.

Viime vuosisadan vaihteessa kuvataiteessa velloi yhteiskunnallinen ja poliittinen viestintä, mutta ryijyn murros oli toisenlainen. Siihen asti perinnettä noudattaneissa ryijyissä kuvailtiin perheiden ja sukujen omia malleja. Akseli Gallen-Kallelan ja vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyn myötä moderniin ryijyyn tuli taiteilijan oma luova panos, näkemys, jota perinne ei määrittänyt. 1920-luvulla itsenäistyneessä Suomessa puhaltaneet vapaammat tuulet edistivät vastaanottavaisuutta keskieurooppalaisille tyylivirtauksille. 

– Maku- ja teema-asiat liittyvät yhteiskunnan taloudelliseen hyvinvointiin. Hyvinä aikoina myös taide on kokeilevampaa. Niukkoina aikoina hakeudutaan turvallisuuteen ja taiteessa esittävämpään suuntaan, jähmetytään hakemaan turvaa, galleristi ja taidekonsultti Eeva Pinomaa sanoo. 

Osaksi sisustamista. Perinteisesti suorakaiteen muotoiseen tasapintaiseen nukkaryijyyn tuli 1930-luvulla muotoilun piirteitä. Ryijy oli noussut olennaiseksi osaksi suomalaista sisustusta. Myöhemmin lisääntyi vahva materiaalien, muodon ja värien kokeellisuus, kunnes kuusikymmenluvulla kuviot muuttuivat maalauksellisemmiksi. Nykyisin kokeellisuus on harpannut eteenpäin, jopa sivuraiteille. 

– Joskus näkee lapsenomaisia ryijyjä, joissa materiaalit ovat ihan sekaisin, on solmuja ja kiiltävyyttä. Ne on tehty intohimon palolla, ja joskus se toimii. Kaikessa kokeilussa ja intohimossa on kuitenkin säilytettävä arvostus ja kriittisyys oman työn suhteen, Eeva Pinomaa muistuttaa.

Tänä päivänä ryijytekniikalla valmistetut nukkamatot ovat maailmalla sisustuksellinen trendi. Niiden avulla tilaan tuodaan värejä. Nukitettuja mattoja valmistetaan kulutuksen kestävistä materiaaleista. – Suomalaisittain ryijy kuuluu seinälle. Mutta ryijymatto on selkeästi sisustuselementti, Pinomaa muistuttaa.

Värien taidetta. Ryijyn arvostus – kuten minkä tahansa taiteen – on pitkälle tunneasia. Vaikeasti selitettävistä syistä joku asia kohoaa muita korkeammalle.

– En kiellä, ettei suunnittelijan persoonalla olisi merkitystä. Tunnustusta saaneen taiteilijan ryijy huomataan, Pinomaa sanoo ja viittaa vaikkapa suunnittelija Paola Suhoseen. 

Nykytaiteessa ryijy on korostetusti värien taidetta. Hänen mielestään, olisi mielenkiintoista saada esimerkiksi Rafael Wardin teoksesta ryijy. 

– Wardi toi taiteeseen värin elon persoonallisella tavalla. Kuvataiteilija Osmo Rauhalalta haluaisin nähdä ryijymallin, jossa perinteen, kuvion ja luonnon elementit yhdistyvät. Pinomaan toive saattaa toteutua, sillä Suomen Käsityön Ystävien 130. juhlavuoden taiteilijaksi kutsuttu Rauhala suunnittelee taideryijyn.
Nuoret tekijät hallitsevat uudenlaiset tekniikat, mikä laajentaa taiteen tekemisen kenttää, Eeva Pinomaa kertoo. Vastaanottajan vastuulla on osata arvioida onko kyseessä kestävä taide. 

– Olisi hauskaa nähdä myös Kuvataideakatemian opiskelijoiden työstävän ja ideoivan ryijymalleja.

Ihan huonoa linjaa he eivät jatkaisikaan, sillä modernin ryijyn alkuperäisiä viitoittajia ovat taiteilija Fanny Churberg sekä varsinaisen läpimurron tehnyt Akseli Gallen-Kallela. Omia malleja ovat luoneet myös Helene Schjerfbeck, Hugo Simberg, Louis Sparre ja Albert Edelfelt.

Taiteilijan – mallin suunnittelijan – ei tarvitse osata kutoa teosta. Siitä huolehtii taidekutoja, jonka tehtävänä on tulkita taiteilijan suunnitelma ja toteuttaa se kangaspuissa niin, että lopputulos vastaa taiteilijan näkemystä.

– On ehdottoman tärkeää, että taidekudonnan opiskelumahdollisuudet varmistetaan, Pinomaa muistuttaa.

Harrastuksesta eteenpäin. Ryijyyn suhtaudutaan toisinaan vähätellen, kuin puuhasteluna. Se voi Pinomaan mukaan olla paljon enemmän. 

– Elämä on oppimista. Taiteen maailmassa moni keräilee tutunomaista taidetta, ja kiinnostuksen myötä taidemaku kehittyy. Samoin käy ryijyjä harrastaville. 
Valmiin ohjeen mukaan kutovan on pitäydyttävä mahdollisimman tarkoin suunnittelijan mallissa ja väreissä. 

– Tekijä saattaa innostua ja löytää oman näkemyksen. Tuloksen on oltava kuitenkin selkeästi erilainen kuin mallissa. Valmiin työn taakse voi laittaa lapun, jossa kerrotaan kenen suunnitelman sovelluksesta on kyse. Ei ole hävettävää innostua toisen taiteesta niin, että luo sen pohjalta jotain omaa. 

Perinneryijyt ovat ryijyjen kantakuvia, yhteistä henkistä omaisuutta. Ydinkuvien tyypilliset elementit ovat yhtenäisiä maanosien tai jopa laajempien alueiden kulttuureille. Pohjois-Amerikan intiaanien kuvastossa saattaa olla samoja symboleja kuin meillä, vaikka värimaailma vaihtelee. Ne ovat kollektiivisia symboleja. Taiteilijat toivat mallien suunnitteluun yksilöllisyyden.

Suosittua tekemistä. – Iloitsen siitä, että ryijyjen tekemisestä on tullut niin suosittua, ja suosion soisi yhä kasvavan. Ryijyilyssä yhdistyy sopiva määrä perinnettä; perheen, kunnan, maan historiaa. Luulen harrastuksen lisääntymisen myötä löytyvän uusia sovelluksia. On ryijyjä, jotka kuuluvat vain seinälle, ja on ryijytekniikalla toteutettua visualisointia, jonka voi laittaa myös lattialle, Pinomaa kiteyttää.

Nykyään ryijyjä näkee jopa tyynyissä. Miksei niitä voisi olla myös esimerkiksi pallotuoleissa? Pinomaa ehdottaa. Asusteissa, esimerkiksi pipoissa voisi hänen mukaansa olla ryijyä, samoin nuorten isoissa laukuissa. Veneissä ryijy on luonteva valinta lämmikkeenä. Isoissa tiloissa ryijy on akustisesti toimiva ratkaisu. 

– Olisi hauska myös nähdä ryijyn arvostuksen kasvavan rituaalitekstiilinä. Itselläni oli vihkiäisissä hääryijy, ja se tuntui juhlavalta, Pinomaa naurahtaa. 
Suomen Käsityön Ystävien perustajaa, Fanny Churbergia myötäillen Eeva Pinomaa korostaa käsin tekemisen merkitystä: Silloin ryijyn taiteellinen arvo kestää. Käsin tehty ei ole kertakäyttötuote, Eeva Pinomaa kiteyttää. 

– Arvostan suuresti ihmisiä, jotka tuovat ryijyä esille. Yksi uranuurtajista on ryijykeräilijä Tuomas Sopanen, jonka työn ansiosta harrastajilla on mahdollisuus nähdä enemmän ryijyjä, saada niistä tietoa omien valintojen pohjaksi.

Lähde: Tuomas Sopanen, Leena Willberg: Ryijy elää, Suomalaisia ryijyjä 1778–2008.
Tuula Karjalainen: Kantakuvat – yhteinen muistimme